Introverttikin kaipaa kontakteja

30.04.2021

Samaan aikaan kun kulunut vuosi on kaikessa poikkeuksellisuudessaan karsinut kodin ulkopuoliset kontaktit minimiin, on kodin sisällä oman tilan saaminen ollut ajoittain vaikeaa.

Uskon, että joku muukin saattaa huomaamattaan olla omassa arjessa saman asian kuormittama, joten päätin kirjoittaa millaisia havaintoja olen itse tehnyt.

Viihdyn yksin ja tarvitsen sitä ladatakseni akkuni

Olen aina viihtynyt yksin. Kahden kesken tai tutussa porukassa saatan vaikuttaa hyvinkin sosiaaliselta ja puheliaalta, mutta suuremmissa porukoissa vetäydyn usein tarkkailijaksi.

Sopivissa määrin nautinkin muiden seurasta ja erityisesti hyvistä keskusteluista, syvällisten ajatusten jakamisesta ja aidosta kohtaamisesta. Siitä huolimatta paljon kontakteja sisältävät päivät vievät energiaani ja tarvitsen vastapainoksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tai tarvitsisin.

Kulunut vuosi on ollut jokaiselle meistä poikkeuksellinen, mutta sen vaikutukset näkyvät jokaisen arjessa ja jaksamisessa eri tavalla. Itselleni koronavuosi 2020 ei aiheuttanut lainkaan vaikkapa stressiä työtilanteesta, sillä olen ollut kotona lapsen syntymästä eli kesästä 2019 saakka. Työt ovat olleet elämässäni taka-alalla, vaikka jotain pientä olen tehnytkin.

Pitkälle vuoden 2020 loppuun myös uskottelin itselleni, että eihän tämä kotona oleminen ole vaikuttanut minuun juurikaan, koska minähän tykkään olla kotona.

Väärin. Kun muiden ihmisten tapaamista on joutunut pitkään rajoittamaan - jo aiemminkin vähäisistä tapaamisista - on se alkanut vaikuttaa omaan hyvinvointiini.

Elämäntilanne ympärillä tuo turvaa

Introverttikin kaipaa muita ihmisiä ympärilleen. Se, että tarvitsen palautumista sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ei poista sitä faktaa etten minäkään täysin ilman muita ihmisiä halua elää.

Ajattelin omaa elämäntilannettani noin 10 vuotta taaksepäin. Asuin yksin, vietin opiskelijaelämää, etsin omaa paikkaani työelämässä ja olin välillä aika hukassa oleva 25-vuotias. Entä jos tuohon aikaan olisi vielä lisätty poikkeustila? En tiedä, miten olisin siinä henkisessä paineessa selvinnyt.

Nuorille aikuisille kulunut vuosi on ollut taatusti vaikeampi kuin minulle, perheelliselle ja parisuhteessa elävälle. On puoliso, pieni lapsi ja elämä etenee arjen ehdoilla verkkaiseen tahtiinsa. Se ajatus siitä, että päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä on minulle konkretiaa. Kotona häärii kohta 2-vuotias, joka vasta äsken syntyi. Aika kuluu nopeasti jatkuvassa muutoksessa, toisaalta rutiinien toistuvuus tuntuu hidastetulta elokuvalta, jonka keskelle olemme joutuneet.

Minun ei tarvitse miettiä, mistä löydän kumppanin ja löydänkö, haluaako hän perheen tai haluanko itse. Kun ei kukaan tule kotoa hakemaan ja missään ei saa silti käydä, miten voisi tavata ja tutustua keneenkään. Samaan aikaan ymmärrän ja en ymmärrä, mitä kaikkea tässä ajassa elävät nuoret joutuvat tuntemaan ja pohtimaan.

Ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä

Olemme yhteisöllisiä otuksia. Tarvitsemme sitä, että joku haluaa viettää aikaa juuri meidän kanssamme, jakaa elämästään ja kuunnella omia vuodatuksiamme. Ilojen ja surujen jakamista, tavallista yhdessäoloa.

Mutta yhdessäolollakin on rajansa. Introvertin tarpeet yksinolosta minussa itsessäni on helppo ohittaa, kun vauva tarvitsee huomiota taukoamatta ja puolison etätöistäkin oma päällimmäinen ajatus on kiitollisuus. Että hän on enemmän kotona ja kyllähän minä tässä pärjäilen ilman yksinoloakin. Niin helppoa uskotella näin itselleen, ja sivuuttaa omat tarpeet.

Etätöissä oleva puoliso on jatkuvasti läsnä. Samaan aikaan lapsi vaatii oman osansa huomiosta. Mutta milloin huomioin itseni? Yhdessäolo tarvitsee vastapainoksi erillisyyttä. Tilaa omalle itselleen ja omille ajatuksille. Erossa oloa ja ikävää, jotta voi odottaa taas yhteistä aikaa ja vaalia sitä. Ihan fyysisesti omaa tilaa, johon kukaan muu ei pääse, kun niin haluan. Sitä kaipaa tilaa, kun kukaan muu ei halua sinusta mitään tai kenenkään muun tarpeet eivät ole toimintasi keskellä.

En ole varmastikaan ainoa esikoisen äiti, joka ainakin hiukan hukkaa itsensä ensimmäisen vuoden aikana, koska haluaakin hukata. Sitä haluaa heittäytyä äitiyteen, unohtaa hetkeksi omat tarpeet, sillä pohjimmiltaan pienestä ihmisestä huolehtiminen ja tarpeisiin vastaaminen tuo suuren merkityksellisyyden tunteen elämään.

Kun arkea ilman kodin ulkopuolisten ihmisten tapaamista oli kulunut kuukausia, aloin käyttäytyä oudolla tavalla. Saatoin itkeä silkkaa jännitystä odottaessani seuraavan päivän hammaslääkärikäyntiä tai neuvolaa, niin oudolta tuntui tavata ketään. Olihan se kuukausiin ensimmäinen oikea ihmiskontakti, jos kaupan kassaa ja siinä maskien takaa vaihdettua tervehdystä ei lasketa.

Silloin tajusin, että keneen tahansa vaikuttaa näin pitkään jatkunut kohtaamisten rajoittaminen. Myös minuun introverttina. Ja se on ihan ok ja normaalia. Minusta saa tuntua tältä. Voin samanaikaisesti olla itsekseni viihtyvä ja kaivata vaihtelua tapahtumien ja kavereiden muodossa.

Toiset meistä ovat introvertteja, toiset enemmän ekstrovertteja. Molempia piirteitä voi olla meissä kaikissa tilanteesta riippuen. Toiset saavat energiaa ollessaan huomion keskipisteenä tai saadessaan olla osa isoa porukkaa. On luonnollista, että jotkut kaipaavat muita enemmän omaa aikaa, eikä sitä osaa persoonallisuudessamme voi muuttaa. Ei, vaikka meistä tulisi vanhempia ja joutuisimme yhtäkkiä olemaan ympäri vuorokauden kotona muiden perheenjäsenten kanssa.

Vaikka nautin yksinolosta, haluan nauttia siitä silloin kun minulle sopii. Ja samaan aikaan voin odottaa sovittuja kohtaamisia ystävien ja asiakkaiden kanssa, koska tiedän että tarvitsen niitäkin voidakseni henkisesti hyvin.

Oletko sinä enemmän introvertti vai ekstrovertti? :) Tule jakamaan ajatuksiasi instagramin puolella, juttelen mielelläni lisää!

-Sonja

UUSIMMAT KIRJOITUKSET BLOGISSA

Oivalluksia kodin järjestämisestä ja omannäköisestä arjesta.

Marraskuuhun on mahtunut niin monta aurinkoista päivää, että viikot ovat menneet siivillä. Kuun viimeisellä viikolla ammattijärjestäjän työ vei minut ympäri Etelä-Suomea, ja autolla tuli huristeltua läpi mm. Porvoo, Vihti, Helsinki ja Espoo.